Ministeri Stubb ja kaksi yksinkertaista kysymystä

Valtionvarainministeri Stubbin ja johtamansa ministeriön toiminnasta käydään parhaillaan vilkasta keskustelua. Pieni analyysi lausuntojen elinkaaresta ministeriöissä lienee siis paikallaan.

Ministeriö lähettää lakiehdotuksen lausuntokierrokselle. Lausuntopyynnöt, kuten kaikki ministeriön virallinen asiakirjaliikenne, lähtevät ministeriön kirjaamon kautta. Samalla lausuntopyyntö kirjataan ministeriön tietojärjestelmään yhdessä sen tiedon kanssa, mille kaikille tahoille lausuntoöyyntö on lähetetty.

Lausunnon saapuessa sen reitti on sama. Lausunto tulee ministeriön kirjaamoon, jossa tieto sen antamisesta kirjataan järjestelmään. Näin byrokratian rattaat pyörivät ja varmistavat, että tieto annetusta lausunnosta ei voi lipsahtaa ministerin tai hänen avustajansa ohi. Ministerin avustaja, aivan kuten ministeriön virkamiehetkin, voivat tarkistaa tietojärjestelmästä, että lausuntopyyntö on lähtenyt nimetyille tahoille tiettynä päivämääränä ja siihen on vastattu toisena päivämääränä. Tai jätetty vastaamatta. Lausunnot niiltä tahoilta, vaikkapa yksityishenkilöiltä, joille lausuntopyyntöä ei ole lähetetty, kirjataan samalla tavalla järjestelmään. Lausunnot ovat julkista tietoa ja avoimesti kaikkien saatavilla, myös ministeriönsä toimintaa ei-avoimeksi moittineen ministerin.

Tämän jälkeen ministeri voi yksinkertaisilla kysymyksillä varmistaa, että lausunnoista kootaan kattava yhteenveto, joissa on oleellinen tieto lausuntojen sisällöistä. Otan esimerkin. Ministeri haluaa kertoa eduskunnalle, kuinka moni ja mitkä lausunnonantajat ovat antaneet myönteisen lausunnon esimerkiksi viranomaisten tiedonsaantimahdollisuuksista hallintarekisterilaissa. Hän pyytää, että virkamiehet listaavat nämä lausunnonantajat ja laskee heidän osuutensa kaikista lausunnonantajista tai lausunnon antaneista viranomaistahoista. Näin ministeri on saanut tämän oleellisen tiedon yhdellä yksinkertaisella kysymyksellä ja hän voi kertoa prosenttiluvun eduskunnalle. 


Aivan yhtä yksinkertaisesti sujuu ministeriön viestintäsuunnitelman selvittäminen ja arviominen. Ministeri pyytää vaikkapa avustajansa välityksellä laaditun viestintäsuunnitelman nähtäväkseen tai pyytää valmistelemaan sellaisen, ellei valmista suunnitelmaa ole. Sen jälkeen miniseri voi joko hyväksyä viestintäsuunnitelman tai vaatia siihen muutoksia. Tämäkin asia on hoidettu yhdellä yksinkertaisella kysymyksellä.


Näin byrokratia varmistaa, että ministeri voi kahdella lyhyellä kysymyksellä saada itselleen asiassa oleellisen tiedon. Meillä on syytä huolestua, jos ministeri ei osaa kysyä tällaista kahta yksinkertaista kysymystä. Pidän tällaista osaamattomuutta epätodennäköisenä.

Riittääkö sata raiskaus- ja pahoinpitelyepäilyuutista päivässä?

Rikosepäilyjen näyttävä uutisointi on noussut suureen suosioon suomalaisessa mediassa aivan viime aikoina. Tässä kirjoituksessa arvioidaan tämän suuntauksen mahdollisuuksia ja osoitetaan, että niissä saattaisi hyvinkin piillä Suomen hätää kärsivän mediakentän pelastus.

Vuonna 2014 Suomessa tehtiin noin 32 000 rikosilmoitusta pahoinpitelyistä, noin 3000 seksuaalirikoksista ja noin 1000 raiskauksista. Rikosilmoituksia, joissa epäillyn raiskausrikoksen kohteena on ollut alaikäinen, tehdään vuosittain noin 150.

Kun jokaisesta tapauksesta tehdään ensin näyttävä uutinen kuten nyt on uutisoitu pahoinpitelyepäilyistä Heinolan torilla tai lähiliikenteen junassa tai epäillystä alaikäisen raiskauksesta Kempeellä, saamme jopa valtakunnan päämedioihin vajaat 90 pahoipitelyuutista päivittäin. Seksuaalirikostapauksista riittää kerrottavaa kahdeksan uuden tapauksen verrassa kunakin päivänä. Alaikäisiin kohdistuneiden raiskausepäilyjen uutisointimateriaalia riittää sitäkin noin yhden uuden tapauksen verran joka toiselle päivälle.

Kun sitten nykytrendin mukaisesti kustakin rikosilmoituksesta tehdään monta juttua, joissa uutisoidaan tekijän taustoja, esim. syntyperää (ulkomaalaistaustainen, Pohjois-Karjalassa asuva tai sieltä kotoisin oleva, työllinen/työtön/opiskelija jne.), riittää jutunaihetta vielä reilusti enemmän. Pelkästään kolmella jutulla per rikosilmoitus saadaan joku alaikäisiin kohdistunut raiskausepäilytapaus uutisiin taatusti joka päivä. Aina kun rikosilmoitus on jätetty, voisi media aloittaa tapauksen spekuloinnin, epäillyn ja hänen taustojensa jäljittämisen ja laajan tiedottamisen aiheesta. Paikallisia käytäisiin haastattelemassa ja kriisitukea kunnissa järjestävät tahot tulisivat tutuiksi. Tämä toteuttaisi median omaksumaa uutta käsitystä, jossa esitutkintaa suorittaa valtakunnallinen media. Tämä strategia on omiaan myös heikentämään niin sanotun vastamedian kilpailuasetelmaa.

Teemanumeroissa voitaisiin käsitellä esimerkiksi pohjoiskarjalaisten aiheuttamaa erityistä uhkaa, ovathan pohjoiskarjalaiset reilusti yliedustettuina esimerkiksi naisiin kohdistuvissa henkirikoksissa valtakunnalliseen keskiarvoon verrattuna*. Samalla Suomen sisäiset kulttuurierot ja lukuisat paikkakunnat tulisivat tutuksi kun pienillä paikkakunnallakin tehdyt rikosepäilyt nousisivat valtakunnan pääotsikoihin.

Jonkin verran tilaa käytettäisiin myös nyt jo useamman kerran nähtyjen tilanteiden vuoksi - rikosepäily osoittautuukin jo seuraavana päivänä aiheettomaksi poliisin aloittaman esitutkinnan myötä. Malttia, järkeä, sivistystä ja koulutusta arvostavalle suomalaiselle ja sen mediaväelle moinen vatulointi ei kuitenkaan riitä. Ongelmista on puhuttava ja kansalaisille on kerrottava heitä ja heidän turvallisuuttaan uhkaavista asioista avoimesti ja heti. Muuten turvallisuus ja oikeusvaltio ovat uhattuina.

*poliisin tietoon tullut rikollisuus vuosina 2012-2014

Raution kolme harhalaukausta

HS:n toimittaja Yrjö Raution kolumni ”Maahanmuuttajien on opittava, että suomalaiset eivät voi luopua sukupuolten välisestä tasa-arvosta” http://www.hs.fi/politiikka/a1448511385875 rakentui kolmen keskeisen väitteen varaan.  Lähemmin tarkasteltuna Raution väitteet ovat niin sanottuja olkiukkoja ja harhalaukauksia. Perustelen alla miksi.

Sampo Terhon rotuopillisten näkemysten kritiikkiä

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän nykyinen puheenjohtaja, kansanedustaja Sampo Terho kirjoitti taannoin artikkelin Eurooppalaisten menneisyydestä ja tulevaisuudesta (Kanava 6/2007). Tässä analysoidaan Terhon rotuopillisia¹ näkemyksiä ja perusteluita ja esitetään kritiikkiä niitä kohtaan.

 

Terhon lähtökohtana on ihmislajin jakautuminen rotuihin, joka hänen mukaansa ”lienee sinänsä kiistatonta”. Rotujen olemassaolo on kuitenkin perinnöllisyystieteessä ja evoluutiobiologiassa vähintäänkin kiistanalainen asia. Näiden tieteenalojen enemmistö pitää ihmisrotujen olemassaoloa tieteellisesti epäkelpona tai paikkansapitämättömänä päätelmänä ja on siis Suomen historiasta tutkintonsa suorittaneen Terhon kanssa eri linjoilla. 

 

Terho ei sinänsä valota asiasta käytyä tieteellistä keskustelua, vaikka perustaakin omat johtopäätöksensä juuri biologisiin väittämiin: Hän haluaa puolustaa ”ihmiskunnan monimuotoisuutta” ja on huolissaan valkoisten kansojen ”uhanalaistumisesta”. Hänen mukaansa asiassa on kyse valkoisen rodun ”elintilan” menetyksestä, jota uhkaa mm. tummarotuisten lasten adoptoiminen Eurooppaan. Lisäksi Terho kuvaa elintilan menetystä historiallisena prosessina: Valkoisella rodulla on ongelma, jonka siemenet se kylvi jo tuodessaan aikanaan afrikkalaisia orjiksi laivalasteittain Pohjois-Amerikan mantereelle. 

 

Lajin monimuotoisuus, uhanalaistuminen ja elintila ovat kaikki kasvi- ja eläintieteen eli biologisia määreitä. Terho ei esitä tavoitteilleen pitää valkoinen rotu elinvoimaisena ja varmistaa sen elintila mitään muita perusteita kuin tämä itseisarvo – rotujen pysyminen erillään ja elinvoimaisina. Aatteellisena ja poliittisena lähtökohtana tämä on sukua rotuerottelupolitiikoille ja rotuopillisilla teeseillään ja vaatimuksillaan Terho liittyykin tähän historialliseen jatkumoon.

 

¹Rotuoppi on ideologia, jossa yhteiskunnallisen päätöksenteon tavoitteita perustellaan ihmisten jaottelulla rodullisiin ryhmiin