Ratkaisu Huhtasaaren ajamaan asiaan on yksinkertainen

Viime päivinä on keskusteltu ihmisoikeuksista ja terroriteoista epäiltyjen turvapaikanhakijoiden palauttamisesta/karkottamisesta. Asia on järjestettävissä paljon yksinkertaisemmin kuin uskottekaan. Perustelen asian alla ja kysyn samalla, miksi nykyistä lainsäädäntöä vääränä pitävät kansanedustajat eivät jo toimi, vaikka ratkaisut ovat heidän omissa käsissään. 

Kyse on Suomen omista päätöksistä

Suomi on omilla päätöksillään sitoutunut erilaisiin kansainvälisiin sopimuksiin. Näitä ovat YK:n ihmisoikeussopimukset, jotka on listattu Timo Soinin (PS) johtaman ulkoministeriön oheisella sivustolla http://formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=31460&contentlan=1&culture=fi-FI

Maamme on siis eduskuntansa tahdon mukaisesti allekirjoittanut ja saattanut voimaan (ratifioinut) nämä sopimukset ja ne ovat nyt osa lainsäädäntöämme. Lait on esitellyt eduskunnalle kulloinenkin ulkoministeri.
 

YK:n ihmisoikeussopimuksen Suomi allekirjoitti vuonna 1950 ja esimerkiksi kuolemanrangaistuksen kaikissa olosuhteissa kieltävän sopimuksen vuonna 1989. YK:n mukaan ihmisoikeudet ovat luovuttamattomia. Ne koskevat siis yhtäläisesti rikollisia ja ei-rikollisia ja maamme on sitoutunut tähän näkemykseen ihmisoikeuksien luonteesta. Vuonna 1989 Suomen eduskunta sääti asetuksen, jolla se saattoi voimaan YK:n kidutuksenvastaisen yleissopimuksen. Asetuksessa todetaan, että ”1. Mikään sopimusvaltio ei saa karkottaa, palauttaa tai luovuttaa ketään toiseen valtioon, jos on perusteltu syy uskoa, että hän olisi siellä vaarassa joutua kidutetuksi.” Perustuslakiimme puolestaan on kirjattu, että "ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tähän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu". 
 

Yksinkertainen ratkaisu

Jotta Suomi voisi palauttaa tai karkottaa ulkomaalaisia kotimaihinsa, joissa heitä uhkaa kiduttaminen tai kuolemanrangaistus tarvitaan vain kaksi toimenpidettä.

Ensin Suomen pitää irrottautua kansainvälisistä sopimuksista, joihin se on aiempina vuosikymmeninä, vuodesta 1950 alkaen, sitoutunut.

Sen jälkeen Suomi voi säätää omat lakinsa ihmisoikeussopimusten sisällöistä riippumatta.

Näiden kahden muutoksen myötä Suomi voi palauttaa ulkomaan kansalaisia kidutettavaksi tai kuolemaan tuomittavaksi. Samoin Suomi voi itse ottaa käyttöön kuolemanrangaistuksen ja omaksua käsityksen, jossa rikollisella ei ole samoja luovuttamattomia ihmisoikeuksia kuin ei-rikollisella.  Samoin Suomi voisi evätä vaikkapa oikeuden avioliittoon (YK:n sopimuksen mukaan ihmisoikeus) henkilöiltä, joilla on siihen laillinen oikeus vallitsevan lainsäädännön mukaan. Kaikki on siis mahdollista ja juuri Laura Huhtasaari ja hallituspuolue Perussuomalaiset voivat pyrkiä toteuttamaan tämän laillisin, demokraattisin keinoin.

Näiden kahden päätöksen tekemisessä kansanedustajat ovat avainasemassa. Perussuomalaisilla on vieläpä kaksi asian kannalta ensiarvoisen tärkeää ministeriä – ulkoministeri ja oikeusministeri. 

Kansanedustajia tulisi haastaa

Miksi nykytilannetta kritisoivat kansanedustajat, kuten Laura Huhtasaari, eivät jo ole tehneet aloitteita tai edes periaatteellisia tai ohjelmallisia kannanottoja näiden kahden asian toteuttamiseksi? Missä viipyvät esitykset, joilla Suomi ensin irrotetaan kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista ja oma lainsäädäntömme, perustuslaistamme alkaen, muokataan sitten edustajien haluamat asiat mahdollistaviksi? Jos taas tällaista aitoa pyrkimystä ei ole, pitäisi sekin tuoda rehellisesti ilmi.

Edelleen - miksi kansalaisille ei kerrota siitä vaihtoehdosta, jota ajetaan? Miksi kansanedustajat, kuten Laura Huhtasaari, esittävät itse säätämiemme lakien ja itse hyväksymiemme kansainvälisten sopimusten rikkomista, eivätkä lakien muuttamista siten, että ne mahdollistavat kansanedustajien haluamat toimenpiteet? Miksi kansanedustajat tarjoilevat meille ratkaisuksi mielivaltaa tai lakien rikkomista? Se tarkoittaa oikeusvaltion periaatteiden kumoamista. Ja miksi kansalaisille ei kerrota, mikä olisi Suomen uuden ihmisoikeuskäsityksen sisältö, millainen sen mukainen lainsäädäntömme olisi ja mitä se merkitsisi suomalaisille ja maamme kansainväliselle asemalle?

Kuka ei halua avointa keskustelua maahanmuutosta?

Maahanmuutto on tabu, josta ei saa puhua. Maahanmuuttopolitiikasta pitää käydä avointa keskustelua ja on väärin, että toiset pyrkivät estämään sitä. Usein kuultuja väitteitä, eikö totta. Selvitin väitteiden todenperäisyyttä ja raportoin tulokset tässä kirjoituksessa.

Aineisto

Väitteiden todenperäisyyden selvittämiseksi perustin facebook-tilin (tutkijalta). Lisäksi listasin joukon kansanedustajia, jotka ovat vaatineet avointa keskustelua maahanmuutosta ja maahanmuuttopolitiikasta ja jotka suhtautuvat kriittisesti tai torjuvasti maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin* (Ryhmä 1). Vertailuryhmäksi valitsin kansanedustajia, joiden voi katsoa suhtautuvan myönteisesti maahanmuuttoon ja -muuttajiin (Ryhmä 2).

Ryhmään 1 kuuluvat PS-kansanedustajat Juho Eerola, Simon Elo, Teuvo Hakkarainen, Laura Huhtasaari, Olli Immonen, Ari Jalonen, Raul Lehto, Hanna Mäntylä, Mika Niikko, Tom Packalén, Jari Ronkainen ja Ville Tavio sekä Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman.
Ryhmää 2 edustavat neljän puolueen kansanedustajat: Alexander Stubb KOK, Eva Biaudet ja Carl Haglund RKP, Nasima Razmyar ja Erkki Tuomioja SDP, Li Andersson, Anna Kontula VAS, Touko Aalto, Outi Alanko-Kahiluoto, Ville Niinistö ja Ozan Yanar VIHR.  

Kumpaankin otokseen kuuluu 13 kansanedustajaa.

Tulokset ja johtopäätökset

Ryhmässä 1 avoimen kommentoinnin ja keskustelun omalla facebook-seinällään mahdollisti 2 edustajaa 13:sta eli 15 % edustajista. Ryhmässä 2 vastaavat luvut olivat 8/13 ja 62 %. Avointa maahanmuuttopoliittista keskustelua vaativien omat toimet ovat tämän selvityksen perusteella selvässä ristiriidassa heidän vaatimustensa kanssa. Avoimen kansalaiskeskustelun sallivat ainoastaan Mika Niikko (PS) ja Ville Tavio (PS). Muut edustajat, vaikka vaativatkin avointa keskustelu näistä tärkeänä pitämistään teemoista, eivät kuitenkaan itse salli sitä. Avoimuuden vaatimus ja sen samanaikainen estäminen pätee myös europarlamentaarikko Jussi Halla-ahoon (PS). Avointa keskustelua vaativien edustajien käytännön suhtautuminen avoimeen keskusteluun on huomattavasti kielteisempää (15 % versus 62 %) kuin vertailuryhmän. Ryhmän 2 edustajat Stubb (KOK), Razmyar (SDP), Andersson ja Kontula (VAS), sekä Alanko-Kahiluoto, Niinistö ja Yanar (VIHR) sallivat avoimen kommentoinnin omilla facebook-seinillään.

Johtopäätökset

Avointa keskustelua maahanmuutosta vaativat kansanedustajat eivät tosiasiassa halua sallia avointa keskustelua maahanmuutosta. Maahanmuuttoon ja -muuttajiin torjuvasti suhtautuvien ja  motiiveille voidaan esittää kaksi alustavaa hypoteesia. 1: Halu määritellä maahanmuuttoon liittyvä sisältö itse niin, että todellista keskustelua eri näkemysten välille ei voi syntyä, 2: Pyrkimys hallita keskustelua omilla ja niitä tukevilla näkemyksillä ja välttää niihin kohdistuva avoin kritiikki. 

Hypoteesien paikkansapitävyyden selvittämiseksi kansanedustajien ristiriitaista toimintaa tulisi haastaa avoimesti. Lisäksi kansanedustajilta tulisi vaatia heidän itsensä vaatimaa avoimuutta. Lisäksi väitteisiin siitä, että maahanmuutosta ei saa keskustella tulisi suhtautua nykyistä kriittisemmin.